Oh where the devil makes us sin

Joulupäivä täyttyi hyvästä musiikista, ihanasta seurasta ja maanisesta maalaamisesta. Eipä muuta, hermostun jos alan tähän aikaan vatvoa mitään, joten faabeleiden kautta unten maille. Hyvää tapsaa!

Happy without you oh

Taas se tunne, että olisi hyvä käsitellä ajatuksia kirjoittamalla, mutta kynä tai näppäimistö tuntuu pilkkaavan ja tekevän työstä mahdotonta. Taisin edellisessä postauksessa kertoa, että elämäni on todella kuivaa ja pikemmin kannattaisi kirjailla unista.  Muuten hyvä, mutta viimeisinä viikkoina on ollut ongelmia nukkumisen kanssa ja unet ovat olleet sumuisia tai todella tylsiä.

Muutenkin epätoivoisimmat päivät tuntuvat olevan ohi. Tuntuu hassulta, että lyhyt suhde ja etenkin sen päättyminen teki tosi hyvää. Se pakotti pysähtymään, antamaan jotain itsestä ja hengähtämään ennen kuin toisen läsnäolo alkoi pusertaa keuhkoja. Nyt on vapaampi ja varmempi olo kuin koskaan ja otin itseäni niskasta kiinni! Nyt on opiskelupaikka ja kämppä tiedossa, valintakoeaineistoa seuraavalle keväälle hankittu ja energiaa kielten lukemiseen. Tavoitteena olisi kerätä tarpeeksi rahaa joko reilille tai muuten vain ulkomaanreissulle. Toivon todellakin, että kaverillani on mahdollisuus lähteä mukaan, mutta ominkaan päin matkustamista en pidä mahdottomana. Reissussa tutustuu, kun vain on aktiivinen. Säästäminen on vain ongelma, kun tulee käytyä ihan liikaa keikoilla ja muutenkin 'yksillä'. Pitää tällä kertaa luoda sellainen budjetti, jota pystyn noudattamaankin. 

Katsoin tässä jokunen ilta sitten Lars Von Trierin elokuvan Melancholia. Jostain syystä olin ladannut melkoiset odotukset elokuvaan, enkä vieläkään tiedä ylittyivätkö vai täyttyivätkö ne ollenkaan. Yllätyin, kun prologissa näytettiin elokuvan pääkohdat, järisyttävän mahtipontisesti, mutta samalla kiristyneen kielen herkällä soinnilla. Päähenkilö toi hyvin esiin masennuksen väsyneet ja haluttomat päivät. Impulsiivisen käyttäytymisen, kun millään ei ole enää väliä.
Elokuva sopi hyvin näihin loskan harmaisiin päiviin. Oikeastaan en ole nähnyt välistä edes sitä harmautta, kun ulos päästyäni ilta on jo laskeutunut. Pimeä aika on ankeaa, onneksi päivä alkaa taas hiljalleen pidentyä ja tuleva arki tasoittaa vuorokausirytmini. Olen purkanut huokuvaa pahantuulisuutta synkkiin maalauksiin, pääsävynä ruskea. Sillä Suomen taivas on tällä hetkellä enemmän sitä kuin sinistä. Tyrmäävästä väsymyksestä huolimatta nautin tästä kaikesta virtauksesta, sateesta ja satunnaisista kahtia revenneistä pilvistä, joiden takaa näkyy jopa tähtiä. Ja kyynikoille ja muille yyh-imelää!-tyypeille: miettikääpä tähtiä, planeettoja, linnunrataa. Se on jotain hienompaa kuin älypuhelimesi.

A lone wolf's gonna get you!

When they hurt the most, I push a little more

Loppuviikko on ollut yhtä aivojen turruttamista sarjoilla ja päättömällä haahuilulla, päihteillä ja ilman. Olo on järkyttävän yksinäinen, ei ole tarpeeksi energiaa hakeutua ihmisten seuraan, vaikka oikeastaan tänäänkin olisin voinut mennä johonkin kuppilaan notkumaan. Olen viimeaikoina tehnyt niin paljon vääriä valintoja, että pitäisi oikeasti alkaa kyseenalaistaan omaa ajatusmaailmaa ja kerätä energiaa, että jaksaisin yrittää enemmän kuin täysillä. Elämäni on tällä hetkellä niin turhaa, että ihan sattuu kirjoittaa siitä, joten ajattelinpa keskittyä enemmän vaikkapa uniini.
Toisaalta ainakin viime öinen uneni oli kuin kopio arjesta; läheinen soittaa ja kyselee kuulumisia. Ainoa vain, että olen odottanut kyseisen henkilön yhteydenottoa ja uni tuntui sen takia niin masentavalta, kun en ole kuullut hänestä mitään.
Pitikin sanoa, sieltä se puhelu tuli. Feel's soo good!
Tässä ei taas ole mitään järkeä.

I really give a damn

Käsittämättömän väsynyt (suorastaan laiska) päivä, jonka tunnuksena on morkkiksen tuomat rypyt otsalla. Henkistä krapulaa on syntynyt ihan kehää kiertävistä ajatuksista, alitajunnan hälystä väärillä hetkillä. Huomasin ärtyneeni entisen tilanteiden ja ihmisten vyyhdin eteenpäin menosta. Tuntuu, että itse junnaan paikoillani, vaikka periaatteessa paljon on muuttunut. Mutta mihin suuntaan?

On varmaan selkeää tekstiä teille (näkymättömille) lukijoille, kun ette (toivottavasti) tiedä aiheesta enempää, mutta ymmärrätte varmaan tunteen. Pelkään epätoivon julmaa kättä, sillä siitä ojasta on vaikea kampanjoida itseään yhtään minnekään, saati sitten tapella eduista toisten kanssa. 

Huomaan itsessäni epämääräisen katkeran kyynisyyden, joka nostaa päätään, jos epäonnistun ja lannistun tarpeeksi usein. Olen mieluummin naiivi, kuin tympääntyneen sipulinkuorijan näköinen ihmisraunio. Turhauttaa vain tämä huolien patoutuma, joka paisuu ja paisuu...

Blah, blah, blah

Informaatiota, painettua sanaa, kirjaimien kimppuja,

kontekstien riippusiltoja ja synonyymien särkeviä virheitä

Luen, luen, luen

juon kahvin mustana,

kerma on kissoille

kissat laiskoja.

Informaatio, miksi en tavoita sinua

kasa merkitsemättömiä sanoja

kissa virnistää.

Flow

Ajatus rakentuneesta tajunnan virrasta on paradoksi. Virtaan mahtuu ristiriitoja, huonoa kieltä, keskeneräisiä päätelmiä. Se ei ole rehellistä, vaan havaintojen ja muistojen velmua yhteistyötä, mielikuvituksen kirous ja auvoisuus. Nykymaailmassa spontaanius on arvostettua, luotetaan sisällä asuvaan nerouteen, unohdetaan perspiraatio ja rakennelman hiominen. Sivistyssanoja viljellään korvaamaan asia- ja kielivirheet, laatua yritetään korvata määrällä. Mutta kitketäänhän puutarhastakin kauniiden ruusujen ympäriltä tukahduttavat rikkaruohot.
Tajunnan villi virta voi olla kaunista, mutta asiallisissa yhteyksissä on turvallisempaa rakentaa patoja, jotka estävät heiveröisiä ideannuppuja hukkumasta.

Minusta ei tulisi floristia tekemälläkään, puistotöissäkin nuupautin pekonian jos toisenkin. Lisäksi pidän rikkaruohoista, hassuista pikku virheistä. Puutarhoissa, kielessä ja elämässä. Yritän säästää tähän blogiin kaikki aivojen ylijäämän, ehkä siten saisin virallisiin hakemuksiin ja teksteihin järkeä ja tyyliä. Sekä löytää nelilehtisiä mutaatioita apiloiden massavaltauksista.